Tästä häiriöstä kärsivillä henkilöillä on yleensä myös huomattavia toiminnan ohjauksen ja tunteiden säätelyn ongelmia. On hyvä pitää mielessä, että häiriö voi esiintyä siten, että vain osa näistä keskeisistä oireista esiintyy samanaikaisesti. Myös oirekuvassa voi tapahtua muutosta vuosien kuluessa, ja esimerkiksi joillakin aikuisilla esiintyy enemmän tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen säätelyn hankaluutta, vaikka lapsuudessa heillä olisi ollut enemmän ongelmia hyperaktiivisuuden kanssa.
Tutkimusten mukaan ADHD:n esiintyvyys alaikäisillä on 3,6–7,2 %. Merkittävällä osalla näistä henkilöistä – jopa kahdella kolmasosalla – oireet jatkuvat aikuisuuteen saakka, joten häiriön tutkiminen on usein mielekästä aikuisiässäkin. Aikuispotilaiden tutkimusten kysyntä on lisääntynyt Suomessa viime aikoina runsaasti. Mediassa on puhuttu ADHD:sta paljon, mikä on varmasti osittain vaikuttanut tutkimustarpeeseen, mutta toisaalta kyse voi olla vuosikymmenten alidiagnostiikasta: aiemmin häiriön luonne tunnettiin huonosti ja sitä pidettiin puhtaasti lastenpsykiatrisena ongelmana, minkä vuoksi moni aikuinen on jäänyt ilman diagnoosia ja hoitoa. Erityisesti naisilla sairauden tunnistaminen on saattanut olla vaikeaa, koska heillä ylivilkkausoireita on usein vähemmän. Henkilö ei välttämättä myöskään itse tunnista sairauden oireita ja toisaalta diagnostisiin tutkimuksiin pääsy on monilla alueilla saattanut olla hyvin vaikeaa.
Koska ADHD:ssa on määritelmällisesti kyse lapsuudesta asti ilmenneestä kehityksellisestä häiriöstä, on joitakin oireita pitänyt esiintyä jo lapsuudessa. Mikäli ADHD:n tyyppioireita ei voida todeta lapsuudessa, on kyseessä jokin muu somaattinen tai psykiatrinen ongelma, joka oireilee ADHD:n tavoin. On myös mahdollista, että aikuisen henkilön tarkkaamattomuuden oireet aiheuttaa ns. hankinnainen keskittymisvaikeus (ADT eli attention deficit trait), jossa potilaaseen ulkopuolelta kohdistuvat paineet synnyttävät keskittymiskyvyn ongelmia. Monet nyky-yhteiskunnan vaatimukset jäytävät ihmisten keskittymistä ja toiminnanohjausta. Siinä missä tietotekniikka on harpponut nopealla tahdilla eteenpäin, ei ihmisten aivojen rakenteessa ole tapahtunut muutoksia. Hermostollisesti täysin normaaleillakin aikuisilla on vaikeuksia istua tuntikaupalla etäpalavereissa ja hallinnoida samalla sähköposti- ja puhelinliikennettä. Keskittymiskyvyn merkitys tuntuu korostuneen nykymaailmassa, mutta toisaalta nykyisin on paljon tekijöitä, jotka heikentävät sitä.
Monet muut somaattiset ja psykiatriset häiriöt voivat oireilla ADHD:ta muistuttavalla tavalla, mikä tekee häiriön tunnistamisen vaikeaksi kokeneellekin lääkärille. Häiriölle keskeiset oireet, kuten keskittymisvaikeus, motorinen levottomuus, unohtelu ja aloitekyvyn heikkous, voivat esiintyä myös monissa muissa sairauksissa tai häiriöissä. Aikuisen ADHD:n diagnosointiin tarvitaan tämän vuoksi laaja-alaista oireiden ja elämäntilanteen selvittelyä. Prosessin tulisi sisältää kattavan psykiatrisen perustutkimuksen sekä tarkat ADHD:n diagnostiset haastattelut. Tietoa pitäisi kerätä myös vanhemmilta tai muilta sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat olleet potilaan lapsuudessa ja nuoruudessa läsnä. Neuropsykologiset tutkimukset eivät ole välttämättömiä, mutta niistä on mahdollista saada tukea diagnostiikkaan. Mitä vanhempi tutkittava potilas on, sen tärkeämpää on myös somaattisen tutkimuksen tekeminen. Esimerkiksi ferritiinin tai kilpirauhasarvojen mittaaminen voi joskus johtaa erilaiseen hoitosuunnitelmaan kuin alun perin oli ajateltu.
Koska tutkimusten mukaan jopa 80 % ADHD-potilaista on todettavissa myös jokin muu psykiatrinen häiriö, on melko todennäköistä, että riittävän kattavissa selvittelyissä vastaan tulee mieliala-, ahdistuneisuus- tai persoonallisuushäiriöitä. Psykiatriset komorbiditeetit eivät pääsääntöisesti estä ADHD-tutkimuksia. Kyse on ennemminkin tutkimusten ajoittamisesta. Vakava masennustila aiheuttaa yleensä huomattavia keskittymiskyvyn ja aloitekyvyn haasteita, ja tässä voinnissa olevan henkilön tutkiminen ADHD:n suhteen on harvoin mielekästä. Toisaalta olisi epäeettistä antaa pitkään jatkuneiden lievien masennusoireiden estää ADHD-tutkimuksia, semminkin kun hoitamaton ADHD voi olla merkittävässä roolissa masennusoireiden taustalla. Aktiivinen päihteidenkäyttö haittaa paitsi ADHD-tutkimuksia myös ADHD:n hoitoa merkittävästi, joten siihen tulisi tehokkaasti puuttua ennen tutkimusten aloittamista.
Hoitamaton ADHD lyhentää elinikää muun muassa tapaturma-alttiuden ja lisääntyneen päihteidenkäytön kautta sekä heikentää opiskelukykyä, työssäpärjäämistä ja yhteiskunnallista tuottavuutta. On arvioitu, että vankilatuomiota kärsivillä ADHD:n esiintyvyys on 40 % tasolla. Mikäli vahva epäily ADHD-oireista herää lääkärin vastaanotolla, tutkimukset olisi hyvä saada toteutettua. Asianmukaisella hoidolla potilaan toimintakyky voi parantua huomattavan paljon, ja suoriutuminen opinnoissa ja työelämässä voi kohentua merkittävästi. Räätälöidyllä hoidolla voidaan saada monissa tapauksissa hämmästyttävän hyviä tuloksia ja potilaiden elämänkulku voi muuttua nopeasti dramaattisella tavalla parempaan suuntaan, mikä tekee ADHD-potilaiden hoidosta erittäin mielekästä.
ADHD:n hoito koostuu psykoedukaatiosta sekä toimintakykyä ja oireiden hallintaa tukevista järjestelyistä eri elinympäristöissä kuten oppilaitoksissa tai työpaikalla. Lisäksi hoitoon voidaan sisällyttää myös psykososiaalisia hoitomuotoja, kuten toimintaterapiaa, psykoterapiaa ja neuropsykiatrista valmennusta. Kela järjestää ADHD-potilaille suunnattua kuntoutusta, joista on syytä mainita erityisesti Oma väylä -kuntoutus. Myös Mielenterveystalon ADHD:n nettiterapia soveltuu monille potilaille hyvin.
Lääkehoidon tarve tulisi aina arvioida, kun potilaalle on asetettu ADHD-diagnoosi. Fimea on asettanut ADHD-lääkkeiden käyttöön määräämisehdon, jonka mukaan aikuisilla ADHD-lääkityksen voi aloittaa psykiatrian tai neurologian alojen erikoislääkäri, kun lääkkeettömät hoitomuodot yksinään eivät ole riittäviä.
MULTI-FI-01062-06-2023
